Mä kun ajattelin että tämä blogin pitäminen olis vaikeeta, että mistä mä kertoisin. Aivan kuin avomieheni olisi ajatellut että annetaanpa kirjoitusaihetta. Justiinsa elikä se on sitten avoero!

Pommi pudotettiin illalla sunnuntaina 16.12. Avomieheni, korjaan ex-avomieheni viime aikainen käyttäytyminen oli ollut oudon kireää ja yhteistä aikaa ei meinannut millään löytää. Itse olen ollut marraskuun lopusta asti työttömänä, ja kärsin vaikeasta masennuksesta. Pahimmat oireet alkoivat joulukuussa 2006, mutta oireita minulla on ollut jo vuodesta 2003 asti. En vain ole ymmärtänyt niitä.

Meidän suhde alkoi kuin unelma omasta mielestäni. Voi sanoa että koko elämäni ajan olen ollut sinkku, mitään pitkää ja vakavaa suhdetta minulla ei ole ollut. Olin tavannut taas kerran erään pettymyksen miesrintamalla, joka päättyi katumuspillereiden hankintaan. Se oli se viimeinen oman romanttisen rakkauden löytämisen loppuminen, meni toivo. Päätin, etten enää rakenna niitä pilvilinnoja enkä koskaan tule menemään naimisiin taikka perustamaan perhettä. Viikko tämän ikävän tapahtuman jlk ystäväni innosti minua lähtemään kolmistaan ulos kotipaikkakunnallani. Kun millään ei ollut väliä, niin otin tuota alkoholia reippaan puoleisesti; kaikkea sekaisin. Kapakassa muutamien drinksujen jlk kaveri innosti tilaamaan tequilat, ja ajattelin että nyt tais mennä ylilyönniksi, mutta naistenhuoneen sijaan ystäväni pakotti minut tanssilattialle ja meillä oli hurjan hauskaa! Aivan kuin en enää ottanut stressiä siitä että nyt pitäisi sinkkuna koko ajan pitää silmät auki ja valmiina näyttämään vihreää valoa. Pidin vain hauskaa ja se irtipäästäminen tuntui hyvältä. Kunnes...

Vahingossa loin katseen tummaan väkijoukkoon ja spottivalo osui valkopaitaiseen pitkään komeaan mieheen jonka silmät tuikkivat hymyillessä ja hymy oli mitä sydäntä sulattavin. Muistan hetken seisahtuneen, mutta kadotin hänet. Sen enempää ajattelematta hauskanpito kaverin kanssa jatkui, kunnes tuli hitaiden aika. Joku erittäin juopunut ihan ok-näköinen kaveri nappasi minut hitaille. Hän sanoi etsivänsä mukavaa tyttöä. Varmaan vanhan tavan mukaan olisin epätoivossani (?) antanut vihreää valoa, mutta nyt huomasin toivottavani hänelle onnea etsinnässä, ja lähdin pois. Ajatus siitä hymypojasta vilahti mielessä, mutta enää ei ollut sydämessä sitä pettymystä että en kävelekään kotiin "jonkun" puhelinnumero taskussa... Minulla oli ollut hauskaa kavereideni kanssa.

Päätimme odottaa kavereiden kanssa narikkajonon lyhentymistä. Ja aivan kuin jostain tyhjästä tämä hymyilevä herra istui suoraan eteeni. Hän muistaakseni kysyi että olenko Vilkkumaa valepuvussa? Kaikesta alkoholista huolimatta oloni oli mitä mainioin; järki luisti ja muisti pelasi sekä pystyin itse kävelemään. Hän kysyi kiusoittelevasti että arvaa mitä urheilua hän harrastaa. Ensimmäinen mieleen tuleva oli vävyni harrastama lentopallo. Olisitte nähneet miehen ilmeen kun arvasin ensimmäisellä yrittämällä! Ja siitä se sitten lähti...

Omasta mielestä meidän suhde tuntui tarkoitetulta. Kaikki ajoitukset osuivat nappiin; opiskelin Pietarsaaressa ja hän asui Tampereella. Ja minun piti juuri seuraavana vloppuna käydä ystävättäreni luona Tampereella, joten sovimme heti treffit. Hänen urheilukautensa ei ollut vielä alkanut, joten hänellä - kuten myös minulla- oli mahdollisuus matkustaa viikonloppuisin kotipaikkakunnillemme (välimatkaa oli vain 20 km). Pystyimme tapaamaan näin kerran vkossa. Tapaamisemme ajoittui syksyyn ja muutaman tapaamiskerran jlk molemmilla oli syysloma, ja kappas samalla viikolla. Ja taas hällä ei urheilu ollut esteenä...

Hänellä tunteet syttyivät nopeasti. Minut esiteltiin hänen vanhemmilleen noin kuukauden jlk. Silloin hän sanoi vakavin kasvoin että voiko ihminen tuntea näin toista kohtaan. Hän oli varma että tulemme kiikkumaan yhdessä keinutuoleissa vanhainkodissa. Omia tunteitani yritin pidätellä sairauteni psorin takia. Mitä hän siitä sanoisi? Muistan että hän oli niin iloinen istuessani vieressä kun arasti sanoin että "niin minulla on psoriasis." Hän sanoi iloisesti hymyillen, että " mitä väliä sillä on? Ööö, mikä se on?" Jotenkin tuli hyvä olo... Niin mitä minun sairaudellani on tekemistä minuun, ei se tee minua huonommaksi. Olen silti minä itse :) Sen jlk minäkin uskalsin hypätä...

Kahden kuukauden yhdessäolon jlk hän alkoi puhua yhteenmuuttamisesta, koska kouluni päättyisi lähituntien osalta vuoden päästä. Mutta asuntoa pitäisi etsiä jo hyvissä ajoin Tampereelta. Hän hoiti kaiken... Tasan vuoden päästä tapaamisesta muutin sitten hänen kanssaan asumaan opiskelijakaksioon. Hänellä kun koulut vielä jatkuivat... Minä olin ollut vielä epävarma yhteenmuuttamisesta koska tuntui että etenimme niin nopeasti. Aika tuntui lentävän...

Tampereelle muutto oli minulle toisaalta raskas paikka. Tunsin oloni surkeaksi ja harkitsin ottavani yhteyttä mielenterveystoimistoon. Minulla ei ollut kuin pari ystävää eikä harrastuksia sekä psoriasikseni oli pahassa kunnossa. Entiseni kuitenkin kävi koulussa ja urheili aktiivisesti, mutta joutui sitten vähentämään ystävien tapaamista koska aika ei yksinkertaisesti riittänyt kaikkeen. Kyllähän minä kaipasin häneltä sitä yhteistä aikaa... Opinnäytetyöni valmistuminen venyi jonkin aikaa, mutta sain siitä itelleni tekemistä ja päivän täytettä, ja sitten keväällä 2006 valmistuin. Sen valmiin työn palauttaminen oli helpotus mutta myös suuri stoppi. Tyhjyys iski raakalla kädellä henkisesti ja fyysisesti; psoriasis ja atopia riehuivat, ja minulla alkoi olla ahdistuskohtauksia.

Kesäksi sain töitä mutta ahdistus aurinkoa kohtaan alkoi olla valtava. En voinut kuvitella käveleväni ihmisten seassa helteisenä päivänä, ja toisaalta olin mustasukkainen myös miehelleni siitä. Tunsin valtavaa huonommuuden tunnetta ihosairauteni takia. Tunsin ettei mieheni mitenkään voi rakastaa tällaista ihmistä, enhän minäkään rakasta itseäni. Jouduin odottamaan mielenterveystoimiston vastausta 7 kk, he olivat kadottaneet lähetteeni ja psykiatri sanoi sen vielä naureskellen. Vuonna 2006 joulukuussa pääsin lääkärille käymässä ja se 10 min tuntui niin turhauttavalta. Minulla alkoi olla fyysisiä oireita; pahoinvointia ja päänsärkyä. Jouduin yksi ilta lähteä päivystykseen äkillisen kohtauksen vuoksi. Tästä sitten alkoi se minun alamäkeni...

Pääsin käymään lyhytterapiassa MTT:ssa, mutta riitelyt avomieheni kanssa pahenivat. Sairaanhoitajani lopetti työskentelyn ko. toimistossa ja etsin sinä aikana itelleni psykoterapeuttia. Olin kuukauden ilman mitään hoito taikka tukea. Mieheni tullessa kotiin odotin häntä ovella ja aloin purkaa pahaa oloani. Olin kuin hai, joka seurasi laivaa huoneesta toiseen ja minulta tuli tekstiä. Ei merkinnyt mitään vaikka mieheni ei kuunnellut minua. Hän alkoi tuskastua tilanteeseen ja tahtoi viettää enemmän aikaa kavereidensa kanssa. Vapun jälkeisenä vloppuna hän petti lupauksensa viettää se minun kanssani, ja meille tuli iso riita. Olin nukkunut jo viikon sohvalla kun yöllä hän tulee sanomaan että voisinko itkeä hiljempaa kun hänen täytyy nukkua. Seuraavana aamuna kävin lääkärillä sairaslomaa varten ja tulin tänne vanhempieni luokse. Se vloppu oli helvetillinen koska en tiennyt mitä meille tapahtuisi. Hän ei tahtonut puhua kännykän välityksellä. Noh tietenkin koska hän oli ottanut tilaisuudesta vaarin ja lähtenyt turnaukseen jälkeen ryyppäämään, ja se takia oli ympäripäissään. Sunnuntaina tiesin että minun täytyy hakea se vastaus häneltä. Jonkin ihmeen kaupalla pääsin junalla takaisin Tampereelle kotiimme. Odotin jonkin aikaa hänen saapumistaan vlopun riennoista. Tein kysymyksen meidän parisuhteen jatkuvuuden suhteen ja hän sanoi että erotaan. Tietenkin minulta tuli itku, että eniten koskee se menetetty tulevaisuus, ne haaveet mitkä me yhdessä rakennettiin. Ja yhtäkkiä hän muuttui! Hän alkoi itkemään ja sanomaan että ne tunteet tulivat takaisin! Minä olin kuin puulla päähän lyötynä. Myöhemmin illalla hän katsoi teeveestä Suomi-Ruotsi ottelua kun minä soitan paniikissa päivystykseen että auttakaa minua. Mutta ei kukaan voinut auttaa...

Sairaslomani jatkui ja olin sen kesän päiväsairaalassa sekä myöhemmin psykiatrisella osastolla. Kyllä meillä niitä riitoja oli... Ei niitä enää muista, eikä haluakaan muistaa. Jotkut meni jo fyysisen puolelle.. Mutta valoa pilkisti tunnelin päässä. Osastojaksoni oli kuin täsmälääke minun ahdistukseeni ja oloni parani huomattavasti. Viimeisenä päivänä hoitoneuvottelun jlk avomieheni on iloinen ja hymyilee. Hän lähetti minulle koskettavan viestin että kuinka hyvin minulla on hoitoni kunnossa ja kuinka hyvin minä olen edistynyt. Ja kuinka kaikki tulee olemaan paremmin myös parisuhteessa. Minulle oli tullut voimia. Ei enää mustasukkaisuutta ja ahdistusta... Annoin miehelleni "vapauksia". Sanoin etten halua enää vangita sinun juoksuasi vaatimuksilla yhteisestä ajasta. Ja hänhän käytti sen hyväkseen. Jopa oma isäni alkoi ihmetellä että kuinka usein niitä saunailtoja oikein on...

Sairaslomani päättyi ja palasin työelämään 1,5 kuukaudeksi. Minulla oli vain määräaikainen työsuhde. Energiani menivät kuitenkin vain siihen työhön, syömiseen ja nukkumiseen. Taloudenhoito oli minun osaltani ihan rempallaan. Siksi en ottanut vastaan muuta työtä työsuhteen päätyttyä koska ajattelin että minun olisi hyvä taas ottaa sitä lepoaikaa... Se oli sitten taas sitä vankilassa olemista. Pyysin mieheltäni taas aikaa meille, ja sanoin että voin olla taas vaativa koska hän oli ainoa sosiaalinen kanssakäymiseni päivän aikana. En lähtenyt ulos kuin pakon edessä. Ei siihen mitään pelkoa liittynyt mutta en vain saanut itseäni liikkeelle. Laiskuutta sitten... Hän alkoi olla joulukuussa tosi etäinen. Kuulemma oli hirveesti kiirettä koulussa ja treenit eivät sujuneet. Tahdoin monasti jutella hänen kanssaan mutta hän oli aina väsyksissä. Huomasin yhtäkkiä kuinka paljon televisiota katsoimme. Oikeastaan se oli ainoa asia minkä teimme yhdessä...

Eräänä iltana katsoimme dokumentin joka kertoi kaksosista. Ohjelman jlk mainitsin että olisi se aika jännää saada kaksoset. Hän ärähti asiasta että hän ei halua tuollaisista puhua eikä kihlajaisista. Hän ei halua että häntä painostetaan. Sanoin että se oli vain ajatus, ei minulla ole mitään tarkoitusta lasta saada tähän.

En etsi kadonnutta aikaa,

jotain josta jouduin luopumaan,

liian usein huomaan,

ei se totta ollutkaan